[Verse 1] Rannalle heräsi Omegapetu yksin, meren ja taivaan välissä tyhjin. Ei askelta kuulunut, ei ääntä maan, vain maailma uusi ja tuntematon vaan. Hän katsoi kauas yli metsien rajan, missä kukkula nousi kuin kivinen majan. Ja tuuli se kuiskasi kutsuaan hiljaa, kuin maailma itse olisi valveilla silloin. [Verse 2] Silloin maa värähti, aika se taipui, ja rannalle toinen kulkija saapui. Dyrri ilmestyi, kuin varjo ja valo, kuin tarinan alku, ei loppu, ei talo. He katsoivat toisiaan, maailma oli uusi, ja edessä polku kuin loputon suvi. Suunta kohti kukkulaa päätettiin näin, ja matka alkoi, askel askeleltain. [Verse 3] Kukkulan laelle he nousivat ylös, ja maailma muovautui heidän työs. Puut kaatuivat yksi toisensa taa, ja huippu jäi paljaaksi taivastaan. Ne tukit he kokosivat roihuavaksi, ja liekit sai muodon juhannusaksi. Kokko se nousi, se taivasta viilsi, ja yökin hetkeksi kunnioitti hiljaa. [Verse 4] Sitten arpa heitettiin kohtalon tein, kuka rautaa tuo, kuka piikiven vei. Ja Dyrrille lankesi piikiven työ, niin alkoi hänelle kivinen yö. Omegapetu rautaa maasta kaivoi, syvistä kalliosta voiman hän sai. Mut Dyrri vaelsi kivien taa, ja monta kertaa hän maahan jo saa. Ja kerran hän teki, kuin tarina kertoo, keihään Omegapetun raudasta terveen. Niin Omegapetu uudelleen kaivoi, kun rauta häneltä maailmaan haihtui. [Chorus] Oi kukkula, liekit ja kivien maa, kahden kulkijan tarinaa kantaa. Yksi kaivaa, toinen harhaa käy, mut yhdessä maailma eteenpäin käy. Ja kokko se loimusi yön sydämeen, kuin merkki heistä ja kohtalostaan sen. [Verse 5] Ja kun tuli viimein tyyntyi ja sammui, he seisoivat hiljaa ja taivasta tummui. Kokko oli kaunis, kuin maailma itse, ja siinä he näkivät alkunsa vitse.
