Suven mentyä(Saima Harmajan runo)

Jo luumupuiden oksat värittää hedelmän punertuvan hehku vieno, ja yli nurmettuneen mullan jää omenan tuoksu iloinen ja hieno. Mut suven jälkeen liian autuaan, min kultaan vaivuin tajuttomiin asti, nyt syksyyn havahduin niin haikeasti kuin lapsi lämpimästä unestaan. Jos suljen silmäni ja kuuntelen, soi vielä linnunlaulu kultasuinen, ja loistossansa tuomi toukokuinen jäi sydämeeni, sinne juurtuen. Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan, ei tuudi tuuli kukkain purppuraa, ja yli järven kylmenneen ja harmaan etäältä kurkiparvi kiiruhtaa. Vie auringosta polku pimeään. Oi tiedän, tiedän, ettei pelko sovi, mut täynnä tuskan aavistusta povi ma talven synkkenevät kasvot nään. Nyt vielä nukun tähtihymyyn hienoon, ja herään koivujeni huminaan, vaan mitkä muistot mua varjookaan, kun keväimessä nään tään kalliin tienoon? Sade hiljaa ja herkeämättä yli mäntyjen lankeaa. On ilta ja jälleen tummuu tämä köyhä ja harmaa maa. Ja huoneessa äänettömässä minä en voi ymmärtää: että kerran keskellä kesää elin suurta ja säteilevää Jos suljen silmäni ja kuuntelen, soi vielä linnunlaulu kultasuinen, ja loistossansa tuomi toukokuinen jäi sydämeeni, sinne juurtuen. Mut kellastuu jo ruoho rinteen armaan, ei tuudi tuuli kukkain purppuraa, ja yli järven kylmenneen ja harmaan etäältä kurkiparvi kiiruhtaa. Vie auringosta polku pimeään. Oi tiedän, tiedän, ettei pelko sovi, mut täynnä tuskan aavistusta povi ma talven synkkenevät kasvot nään. Nyt vielä nukun tähtihymyyn hienoon, ja herään koivujeni huminaan, vaan mitkä muistot mua varjookaan, kun keväimessä nään tään kalliin tienoon? Sade hiljaa ja herkeämättä yli mäntyjen lankeaa. On ilta ja jälleen tummuu tämä köyhä ja harmaa maa. Ja huoneessa äänettömässä minä en voi ymmärtää: että kerran keskellä kesää elin suurta ja säteilevää Syyspilven alta kullanvaalean lehahtaa jälleen kirkas päivä esiin, ja kylmän-tuulisiin ja tummiin vesiin taas taivas lainaa sinen loistavan. Vie auringosta polku pimeään. Mut värit hohtaa hajuhernemaassa levossa, hellyydessä autuaassa, ja kaikki kukkaniityt niissä nään. Niin tajuamaton, niin ainokainen on ollut armo suven vaipuvan, niin taivaan-läheinen sen hehku mainen, sen jälkeen että käsin kurkoitan. Suo viime sätees ruumiiseeni heikkoon, suo sydämeni paistaa hymys sun, niin että lujin mielin talven peikkoon ma katsoisin, mi usein voitti mun. Sade hiljaa ja herkeämättä yli mäntyjen lankeaa. On ilta ja jälleen tummuu tämä köyhä ja harmaa maa. [End]