Yö verhoaa korvet ja kasteiset maat kun varjot jo pitkinä siintää. Nyt vaienneet on työmiehet ja vieraat ja tähdet ne taivaalla kiintää. Mut jossakin tummassa pirtissä lies viel’ loimua lämmintä heittää siell’ hiljaisna valvoo jo heimomme mies ja muinaista juomaansa keittää. Oi katso, sa kuurnasta kultainen vuo kuin muisto se kimmeltää herkin. Se on muinainen virta, mi sielunsa tuo ja painaa sen ikuisin merkin. Niin lyhyt on hetki sen loistavan kuun kuin ihmisen onni ja kaiho se katoaa suuhun ja varjoihin puun mut maassa on uusi jo laiho. Se ei ole viiniä etelän maan ei riemua hetkellistä. Se syntyi kun kuunneltiin korpea vaan ja syksyistä hämäryyttä. On tuoksussa tuossa jo synnyssä meissä niin kaiho kuin menneitten polvet se elämän syvissä, tummissa veissä soi lauluna, jonka tuntevat korvet. Oi katso, sa kuurnasta kultainen vuo kuin muisto se kimmeltää herkin. Se on muinainen virta, mi sielunsa tuo ja painaa sen ikuisin merkin. Niin lyhyt on hetki sen loistavan kuun kuin ihmisen onni ja kaiho se katoaa suuhun ja varjoihin puun mut maassa on uusi jo laiho. Sä juo tämä malja ja vaieta voit kun muinaiset henget jo herää. Sä kuuletko, kuinka ne kanteleet soit ja noudatit kohtalon kerää? On sahdissa maku tää kotoisen maan niin herkkä, niin murheinen, jalo. Se sammuu, mut syttyvi uudestaan vaan kuin sielussa pohjoisen valo. Oi katso, sa kuurnasta kultainen vuo kuin muisto se kimmeltää herkin. Se on muinainen virta, mi sielunsa tuo ja painaa sen ikuisin merkin. Niin lyhyt on hetki sen loistavan kuun kuin ihmisen onni ja kaiho se katoaa suuhun ja varjoihin puun mut maassa on uusi jo laiho.
