Rakensi Toivo saunansa, kun Kannakselta tuli. Sai perhe siinä asua, kunnes lumet suli. Se oli asunto ensimmäinen, se oli lemmenpesä. Taloa alkoi rakentaa, kun saapui uusi kesä. Saunassa Toivon seurana ol’ vaimo, kaksi lasta, hevonen, lehmä tietenkin, se perhe oli vasta. Ei pakastinta tarvittu, kun maito jäätyi yöllä. Mut’ puita taloon kaadettiin innolla kovalla työllä. Niin nousi talot, raiviot, myös karja siitä nousi. Ja kohta pojat vanhimmat järvestä kalat sousi. Ja sauna lämpes yhtenään, kun oli kylpijöitä. Sai Toivo viimein nauttia, nukkua kunnon öitä. On sauna pihan laidalla, vain lämmin kesäaikaan. Kun saunaa Toivo lämmittää, hän palaa nuoruusaikaan. Ja näkee nuoren vaimonsa saunovan vierellänsä Lempeässä lämmössä hän tuntee elävänsä. Hän muistaa kuinka saunassa ol’ aikaa rupatella, ja leppeässä löylyssä rauhaa rakastella. Nyt olis aikaa paikkoja, mut vaimoa ei enää. Hämärässä saunassa tuo aika paras herää. Myös sauna, kuten Toivokin, vanhenee yksinänsä. Perheen hyvinvoinnille hän antoi elämänsä. Ja eloon herää kumpikin, kun kesä tulee jälleen. Tarkoituksen molemmat saavat elämälleen.
