Sa muistatko kun me kahden hämyhetkinä soudeltiin yöhiljaista pintaa lahden ja kuuta katseltiin? Oli suuri persokesti tuo turpeaposki kuu. Se pilviä hirmuisesti söi—mut eipä kelpaa muu. Se kiipesi kautta taivaan kovin ähkyen, puuskuttaen ja jos pilven se kiinni sai vaan, söi poskeensa raukan sen. Niinpä viimein syöneheksi sai itsensä uuvuksiin. Sai naamansa rasvaiseksi ja sormensa sokeriin. Niin huuli lerpallansa se hymysi meille kuin ois halunnut vatsahansa syödä meidätkin yksin suin. Niin silloin. Nyt katsoppa kuuta, se näyttääkö hymyyvän! Jumalaut, eipä paljon muuta, minä luulen sen itkevän. Se sai sen rangaistuksen min ahmatit aina saa, vuoskautisen katumuksen kun vatsaa jomottaa.
