Joo, mennään. Ei sen takii et ois hyvä olo, vaan koska tää on se mitä osataan. Valot on väärän väriset ja musa liian kovaa, mut se peittää ajatukset niin annetaan sen soida. Kaikki hymyilee puoliks niinku se riittäis tänne, ku kolme promillee rohkeutta tekee meistä hetkeks totta. Mä tanssin niinku joku kattois vaik toivon ettei kukaan nää, ja puhun tyhjii lauseit ettei tarvii sanoo mitään. Ja jos joku kysyy “mitä kuuluu”, mä sanon “ihan jees”, se on se kohta jossa ei jaksa selittää. Nostetaan lasit sille et kaikki on viel kesken, ja sille ettei kukaan tiedä mitä pitäis tehdä. Juodaan sille ajatukselle et huomenna ehkä helpottaa, ja jos ei helpota, niin tänään ei ainakaan. Tää paikka on täynnä tarinoit joita ei koskaan kerrota loppuun, pelkkii aloituksii ja sammuneit lupauksii. Jokainen on päättäny olla hetken vähemmän oma ittensä, koska se on helpompaa ku olla se tyyppi peilin edes. Ja joo, tää on kivaa, tai ainakin siedettävää, kun ei mieti liikaa mitä tapahtuu valojen sammuttuu. Mä tiedän et tää ei korjaa mitään, mut ei tän kuulukaan. Tää on vaan tauko siitä että kaikki painaa liikaa. Nostetaan lasit sille et kaikki on viel kesken, ja sille ettei kukaan tiedä mitä pitäis tehdä. Juodaan sille ajatukselle et huomenna ehkä helpottaa, ja jos ei helpota, niin tänään ei ainakaan. Hauskinta tässä on se, että mä tiedän tasan tarkkaan mitä mä pakenen, ja silti kutsun tätä vapaudeks. Mä oon hyvä teeskenteleen et kaikki on hallinnas, kunhan basso on tarpeeks syvä ja yö tarpeeks äänekäs. Nostetaan lasit sille, et kukaan ei oo valmis, ja sille ettei kukaan, myönnä kuinka, väsynyt on oikeesti. Juodaan sille hetkelle, kun ei tarvi olla, parempi versio, vaan riittää että on paikalla, ainakin siihen asti, kun valot syttyy. Viimeinen juoma. Jos jää aikaa. ----------------- Yeah, let’s go. Not because it feels good, but because this is what we know how to do. The lights are the wrong color and the music’s too loud, but it covers up the thoughts so let it play. Everyone’s half-smiling like that’s enough in here, three per mil of courage turn us real for a moment. I dance like someone’s watching even though I hope no one is, and I speak in empty sentences so I don’t have to say a thing. And if someone asks, “how are you,” I say, “I’m alright,” that’s the moment when you don’t have the strength to explain. Let’s raise our glasses to the fact that everything’s still unfinished, and to the truth that no one really knows what they’re supposed to do. Let’s drink to the thought that tomorrow might feel lighter, and if it doesn’t, at least not tonight. This place is full of stories that never get an ending, just beginnings and promises that passed out early. Everyone’s decided to be, for a while, less like themselves, because that’s easier than being the person in the mirror. And yeah, this is fun, or at least tolerable, as long as we don’t think too hard about what happens when the lights go out. I know this doesn’t fix anything, but it’s not meant to. It’s just a pause from how heavy everything feels. Let’s raise our glasses to the fact that everything’s still unfinished, and to the truth that no one really knows what they’re supposed to do. Let’s drink to the thought that tomorrow might feel lighter, and if it doesn’t, at least not tonight. The funniest part is that I know exactly what I’m running from, and still I call this freedom. I’m good at pretending everything’s under control, as long as the bass is deep enough and the night is loud enough. Let’s raise our glasses to the fact that nobody’s ready, and to the truth that no one admits how tired they really are. Let’s drink to that moment when you don’t have to be a better version, when it’s enough just to be here, at least until the lights come on. The last drink. If there’s time.
